Toivo Juhonpoika Väkiparta 2.1.1889-8.9.1974

Toivo oli yhdestoista Juhon ja Katrin lapsista ja ainoa joka ei koskaan avioitunut. Toivolla oli lapsesta asti hyvin huono näkö. Tämän johdosta sisarukset auttoivat häntä paljon maatilan hoidossa. Toivo asutti Salontilaa yhdessä Ilmari ja Antti veljiensä kanssa. Tila oli jaettu kolmeen osaan veljesten kesken. Toivo oli tuttu kävijä sisarustensa kotona. Hän seurusteli paljon sisarusten lasten kanssa esittäen näille monenlaisia arvoituksia. Pojat osasivat tehdä siihen aikaan jekkuja aivan yhtä hyvin kuin nykyään. Toivolla oli nimittäin tapana istua Antin luo tullessaan aina samalla paikalla penkillä. Kun hänellä vielä oli kovin huono näkö. Tuli pikkupoikien mieleen koettaa istuisiko Toivo silloinkin, jos laittaisi pesuvadin täynnä vettä. Eihän Toivo mitään huomannut vaan istui....

Vaikka Toivo ei kyennyt hoitamaan yksinään peltotöitä, ei hän ollut tietämätön maatalouden hoidosta. Päinvastoin, hän kävi jopa Viipurin maatalousopiston, mikä siihen aikaan oli harvinaista. Lisäksi hän hoiti itse karjan ja kirnusi voin, jonka myi sitten Viipurissa. Viikon Toivo keräsi voita säilyttäen sitä viileässä, kesällä kaivossa. Sitten hän lähti polkupyörällä sairaalan asemalle, jonne oli matkaa yli kaksikymmentä kilometriä ja astui junaan. Polkupyörän omistaminen ei ollut varsin tavallista sen ajan Räisälässä. Kun Toivosta kuulee kerrottavan, jää päällimmäiseksi ajatus, että hän oli erikoinen mies. Maatalous oli Toivolle vain tulonlähde. Enemmän hän oli kiinnostunut kulttuurista. Räisälässä asuessaan hän oli alkanut kiinnostua esperantosta, kielestä joka on koottu italian, espanjan ja ranskan kielestä. Toivon luona kävi virosta saakka ystäviä, joihin hän oli tutustunut esperanton puitteissa. Sisarusten lapset ja näiden ystävät saivat myös opetusta esperantossa. Toivo asui Antin naapurissa, aivan lasten koulumatkan varrella. Kun lapset tulivat koulusta, huusi toivo heidät aina joskus opiskelemaan esperantoa. Tietysti he menivät mielellään, koska Toivo sedällä oli aina rusinoita, joita hän toi Viipurissa käydessään. Toivo osti jopa kynän ja vihon lapsille opetuksen tehostamiseksi, joskaan opiskelumenestys ei ollut kovinkaan hyvä.

Toivo alkoi myös kirjoitella runoja Räisälässä ollessaan, joskin hän esitti ensimmäisen runonsa vasta evakossa hautajaisten yhteydessä. Runovihkoja kertyi useita vuosien varrella ja ne käsittelivät elämää useiden vuosien varrella ja ne käsittelivät elämää Karjalassa ja kuvauksia luonnosta. Myöhemmin Helsingissä asuessaan hän liittyi ”kynäilijäkerhoon”.

Toivon harrastukset eivät olleet yhteiskunnallisia kuten joidenkin hänen veljiensä. Hän kyllä halusi, että kaikkien oli hyvä olla, mutta ei aktiivisesti pyrkinyt vaikuttamaan. Kiinnostus oman kodin ulkopuolella tapahtuviin asioihin näkyi muun muassa siinä, että hän osti itselleen radion, kylän toisen.

Toivon erityisominaisuuksia olivat äärimmäinen hygieenisyys ja äkkipikaisuus – mikä kylläkin oli koko suvun yhteinen piirre. Hygieenisyys näkyi siinä, että hän pyyhki usein ovien kädensijat vieraiden poistuttua. Tämä saattaa kuvastaa myös Toivon lukeneisuutta, olihan hän kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Toivo oli hyvin äkkipikainen päätöksissään. Kerrotaan, että hänellä oli Räisälässä asuessaan valkoinen lempi vasikka, jota hän piti pihalla lie`assa. Kerran Toivo oli tullut hätäisenä Antin luo ja kertonut vasikan karanneen. Pentti ja Otto olivat lähteneet etsimään sitä ja olivat löytäneetkin. Toivo oli luvannut pojille, että he saisivat pitää vasikan. Pojat eivät olleet ottaneet sitä, mutta olivat kuitenkin kotona kertoneet, että Toivo oli antanut vasikan heille. Antti oli heti kysynyt, että ”toitteko sen kotiin”? Ilmeisesti Antti tunsi veljensä.

Evakkoon Toivo joutui lähtemään kuten muutkin. Aluksi hän asettui Kauhajoen Kokon kylään ja sitten Kuorilaan. Välirauhan aikana Toivo palasi takaisin Räisälään. Kun asukkaat olivat olleet vuoden verran poissa kotoaan, oli heinä kulottunut pitkäksi pelloille. Toivo sytytti heinän palamaan ja heitti vielä tuohen käppyröitä joukkoon. Tuli riehaantui tavattomasti ja karkasi jo metsän reunaan. Pojat sattuivat paikalle koulusta palatessaan ja sammuttivat tulen. He varoittivat setäänsä, ettei tämä enää toista kertaa tekisi sellaista. Seuraavana päivänä asia toistui ja tuli riehui jälleen metsän reunassa. Siinä sitten koko kylän väki hikoili sammuttaessaan tulta. Kun se vihdoin saatiin sammumaan, Toivo ilmoitti, että nyt kun hänen takiaan meinasi koko maailma palaa, hän ei keittäisi korvikettakaan muuta kuin kasteen aikana.

Sotien jälkeen Toivo muutti Satakunnan Kuorilaan ja eli siellä maatilaansa ja karjaansa hoitaen. Lopun elämänsä hän vietti Helsingissä ja kuoli 85-vuotiaana.