Evakkomatka 1. Eino Määttänen

   Evakkomatka Minulla oli Eilan kanssa yhteinen evakkomatka. Oli haikea tunne, melkein itketti kun taas oli jätettävä koti ja lähdettävä mieron tielle. Kun lähdimme Karjalasta meidän oli tuotava kahdeksan lypsylehmää Jalasjärvelle, jonne äiti yhdeksän lapsen (4 veljeni ja 5 sisareni) kanssa lähtisi huomenna viimeisellä Räisäläisiä evakkoon vievällä junalla. Meille sanottiin, että emme tarvitse evästä, sillä isä tuo meille ruokaa. Hän saa meidät viimeistään kahden tunnin kuluttua kiinni. Tie oli tuskien taivalta. Ensin Eilan kengät hankasivat jalat rikki ja kengät jouduttiin heittämään pois (sidottiin nauhoilla yhteen ja laitettiin aidalle). Seuraavana päivänä tein minä saman tempun. Jatkoimme nyt kumpikin matkaa paljain jaloin. Emme suinkaan olleet ainoita, joilla ei enää ollut kenkiä.  Olimme kylläkin ainoat, joiden ei tarvinnut kantaa eväsreppua. Matkamme sujui aika verkkaisesti. 

   Jo alkumatkasta saimme kuulla järkyttävän uutisen. Elisenvaaran risteys-asemalle oli kymmeniä vihollisen koneita tullut aaltoina ja pudottaneet pomminsa junaan, joka lähti Räisälän pitäjän Myllypellon asemalta. Siihen junaan oli koottu kaikki ne ihmiset, joilla ei ollut omaa kyytiä tai jotka eivät menneet apostolinkyydillä niin kuin minä sisareni kanssa. Junan matka oli päättynyt. Samoin kymmenien elämä oli päättynyt. Monesta tuli invalidi. Tämän kuultuaan sisareni luhistui täysin ja hän itki ja valitti kovaan ääneen. Matka keskeytyi pitkäksi aikaa. Minä sain hillittyä itseni vain äärimmäisellä tahdonvoimalla. Tosin vain yöhön saakka. Ajattelin, että minun on kestettävä. Enkä saa näyttää sisarelleni, että itken. Silloin olisimme lehminemme hukassa. Yritin lohduttaa sisartani, mutta en pystynyt, koska minullakin oli hyvin vaikeaa.

   Isästä emme kuulleet mitään koko matkan aikana. Vaikka nälkä kurni suolissa, niin se melkein unohtui siihen suruun, jonka sisarten ja äidin kohtalo meille toi. Päivä oli taas taivallettu eteenpäin. Iso lauma saman kylän karjaa pysähtyi iltalypsylle. Koska meillä ei ollut leipää, yritimme lypsää kouraan ja näin kostuttaa suolia. Nyt sovimme, että paimennamme karjan yhdessä laumassa yön yli. Näin saamme nukkua enemmän. Saimme Eilan kanssa nukkua koko yön. Vieressä oli lato, jossa oli paljon nukkujia. Menin kauemmaksi toisista nukkumaan, koska en ollut varma pystynkö hillitsemään itseni. Kauan se onnistuikin, mutta viimein tyrskähdin itkuun. Sain käyttää koko tahdonvoimani, että pystyin lopettamaan itkuni. Kun nousin pystyyn huomasin, että minun lähelläni oli nukkumassa suunnilleen Eilan ikäinen tyttö, jota en ollut ennen nähnyt. Näin hänen kasvonsa. Nähtävästi hän oli kuullut minun itkevän ja halusi tunnistaa minut, koska hän kohotti päätään. Minua hävetti ja harmitti.

   Eilakin oli herännyt. Olimme lypsäneet seitsemän lehmää, mutta yhtä lehmää ei löytynyt mistään. Se oli Kulta. Aivan nukkumapaikkamme lähellä oli tienhaara ja jossakin kauempana tiet kuulemma yhtyisivät. Meidän karjamme määrättiin kulkemaan vasenta tietä. Minä päätin etsiä Kultaa. Juoksin ensin oikealle menevää tietä noin kuusi kilometriä. Kun tie oli aivan tyhjä aamulla lähteneistä lehmistä, palasin takaisin lähtö paikkaani. Lähdin tavoittamaan Eilaa. Juoksin nyt vasemman puoleista tietä. Tavoitin Eilan vähän ennen puolta päivää. Olin tosi väsynyt, koska olin juossut lähes kaksikymmentä kilometriä. Karja pysähtyi suuren savolaistalon lähelle. Kun huomasin, että sisälle taloon meni ihmisiä, päätin minäkin pistäytyä sisällä.

   Minulla oli kova jano ja sain vettä. Tupa oli tosi mahtava. Keskellä lattiaa oli kahdenistuttava keinutuoli, jossa istui talon isäntä. Isännän vieressä istui hyvin tuntemani vanhempi mies, joka Karjalassa asui pienessä mökissä meidän lähellämme vuokralla. Isäntä kyseli, että joko sieltä ovat kaikki lähteneet kodeistaan? Karjalaismies kertoi, että sieltä eivät ryssän-mieliset ole aikeissakaan lähteä. Mutta samaan hengenvetoon hän arveli, että suomalaiset puhdistusjoukot lopettavat nämä. En viitsinyt tällaisen lieron puhetta kuunnella tämän enempää vaan menin ulos. Koko Räisälän pitäjästä ei yhdelläkään ihmisellä ollut aikomustakaan jäädä ryssien vangiksi. Ja todennäköisesti kaikki myös ehtivät paeta.

   Lehmät oli ajettu pieneen aidattuun hakaan. Vain muutamia naisia oli siellä täällä valvomassa. Aivan veräjän lähellä oli suuri kivi. Kiven vieressä oli tämä sama tuntematon tyttö, joka nukkui aivan lähelläni ja todennäköisesti kuuli itkuni. Heti tultuani kiven luo hän nousi kivelle. Tyttö oli tosiaan aika nuori. Hänellä oli tummahko pitkä tukka ja hän oli erittäin hoikkavartaloinen. Hänelläkin olivat aivan paljaat varpaat. Oli juhannusaatto. Ympärillä oli kaunis koivikko, ilma oli aurinkoinen ja leppeä. Hän alkoi laulaa. "Jo Karjalan kunnailla lehtipuu". Hänellä oli kaunis laulunääni, melkein kuin satakielellä. Kuuntelin laulua hartaana, niin hartaana, että tuskin hengitin. Nyt se aivan kuin satutti. Ajatuksissani näin kotini kauniin pihakoivikon, kauempana välkkyvän sinisen järvenselän. Ja saatoin kuulla tähän aikaan kukkuvan monen kultakäkösen helskyttelyn. Isäni istui varsinkin kesäiltaisin pihakivellä ja soitti hanurilla jotain kansanlaulua tai muita vanhoja lauluja, esimerkiksi Vallinkorven laulua.

   Tytön laulu vei minut muistoissani aivan kuin nirvanaan. Minun oli niin hyvä olla. En tuntenut nälkää enkä väsymystä. Vaikka laulu oli jo loppunut, en tahtonut päästä todellisuuteen. Kun hän lopetti, hän niiasi kauniisti. Kun katsoin ympärilleni, en nähnyt muuta yleisöä. Laulu oli niin satuttavaa, että kyyneleet tulivat silmäkulmiin. Tuntui kuin olisin ollut kirkossa. Minua harmitti etten edes kiittänyt. Olin kerta kaikkiaan erittäin ujo tyttöjen seurassa. Jollakin tavalla minusta vain tuntui siltä, että mokaan itseni, jos en osaa puhua kyllin fiksuja.

   Ajattelin käydä kysymässä Putikon asemamieheltä, jos pääsisimme junaan koska sisareni ei pystynyt enää jatkamaan matkaa. Kysyin samalla onko Elisenvaaran tapaus totta? Hänen oli myönnettävä tapaus todeksi ja hän sanoi: ”Kaikki vaunut ovat täynnä, missään ei ole tilaa lehmille”. Olin seurannut junaliikennettä aika tarkkaan, koska maantie kulki pitkiä matkoja lähellä rautatietä. Ihmettelin vähän sitä kun rajalle päin vietiin tykkejä ja kaikenlaista asetta sekä vereksiä täydennysjoukkoja, mitä sieltä on takaisin tuomista. Juna joutui seisomaan asemalla ja odottamaan toista junaa. Ajattelin ottaa selvää, mitä niissä umpivaunuissa tuodaan takaisin. Menin vaunun ovelle ja tönäisin kämmenellä oven linkkua, jonka sinetti aukesi. Työnsin oven auki. Mikä näky se oli! Kannettomia lauta laatikoita koko vaunu kattoon saakka ja laatikoissa ruumiita ja ruumiiden päällä kuhisi suuria, aivan valkoisia matoja. Mieleeni tuli, että onko tämä junalastillinen nyt Elisenvaaran pommituksen uhreja. Työnsin oven kiinni ja päätin, etten katsele enää vaunuihin ja kävelen vaikka Jäämerelle.

   Meidän oli jatkettava matkaa. Oli ilta ja oli etsittävä sopiva yöpymispaikka. Sellainen löytyikin läheltä tietä. Sovin Eilan kanssa, että herätän hänet, kun en enää jaksa valvoa. Hän nukkui ladossa, jossa oli paljon muitakin nukkujia. Katsoin, että hän nukkui sikeässä unessa enkä millään raaskinut herättää häntä vaan valvoin koko yön. Aamulla lypsimme taas lehmät ja jatkoimme matkaa. Valvotusta yöstä ja nälästä johtuen matka oli tosi väsyttävää. En uskonut että kestäisin kovin kauan. Oli ollut koko matkan metsätaipaletta. Myös lehmät olivat kovin nälkäisiä.

   Metsä loppui ja viimein tuli peltoaukeama. Kaikki lehmät syöksyivät pellolle, jossa kasvoi kaunis apilan odelma. Oli nähtävästi niitetty jokin aika sitten AIV:tä. Ei tarvinnut odottaa, kun lähellä olevasta talosta juoksi mies kirves kädessä. Tuli luokseni ja huusi: ”Ellet heti aja lehmiä pois niin tapan joka ainoan!” Sanoin: ”Tapa, mutta aloita minusta”. Hän piti kirvestä pääni päällä. Sanoin: ”Nyt sieltä alkaa tulla laumoittain karjaa. Et kerkeä tekemään muuta kuin tappamaan. Kannattaisi vieläkin vetää piikkilanka tien varteen niin ei tarvitsisi tappaa”. Mies laski kirveen ja poistui. Tämän jälkeen minäkin ajoin karjan pois. Vaikka en pakon edessä. En osannut enää pelätä. En ihmistä enkä muutakaan.

    Olimme sopineet, että paimennamme öisin Eilan kanssa kumpikin vuoron perään lehmiä, mutta koskaan en raaskinut herättää Eilaa. Nukkumapaikaksi etsimme heinäladon. En vain mitenkään raaskinut herättää sisartani, koska hän oli hyvin väsynyt, nälkäinen ja erittäin heikossa kunnossa. Olihan hän nuorikin, vasta 14-vuotias. Minä olin jo 15 vuotta vanha. Oli vain kumma, että vatsa vaikeroi melkein lakkaamatta, vaikka oli paljon muutakin kestettävää. Kirveskään ei pelottanut. Kävi miten kävi, kaikki oli samantekevää. Sisarestani minulla oli huoli. Oli vähän liian julmaa, jos piti kuolla nälkään, vaikka sodassa on muitakin mahdollisuuksia päästä hengestään.

JATKUU